Kukoistava maailmamme vuonna 2050

Kun esittää kysymyksen, miten suomalaiset voivat vuonna 2050, liittyy vastaukseen väistämättä sana ilmastonmuutos. Pohdinpa omien teini-ikäisten lasteni keski-ikää, arkea, terveyttä, nivelkipuja, selkävaivoja, diabetesta, korkeaa kolesterolia tai mielen hyvinvointia, miltä kantilta tahansa, vastaus on: riippuu ilmastonmuutoksen ja luontokadon etenemisestä.

Mitä ihmeen tekemistä näillä asioilla on keskenään? Itä-Suomen yliopiston professori Arto O. Salonen kertoo, että juuri vuosi 2050 näyttäisi olevan kulminaatiopiste. Maailmassa on ennusteiden mukaan silloin 10 miljardia ihmistä. Sen jälkeen väestömäärä lisääntyy enää vain hiukan tai pysyy samana – tai romahtaa.

– Jos silloin olemme luoneet maailman, jossa jokaisella on ruokaa ja olemme saaneet tasattua elinoloja ja hillittyä ilmastonmuutosta niin, että elinkelpoisten alueiden määrä on vielä ok, meillä on oikein hyvät mahdollisuudet hyvään elämään.

Salonen puhuu asioista, joiden ääressä työskentelee jatkuvasti. Hän on muun muassa Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen ja hänen artikkelinsa on mukana Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisussa Miten Suomi voi nyt ja tulevaisuudessa? (6/2022).

Salosen toiveikas visio vaatii toimeen tarttumista. Se taas vaatii tahtotilaa. Mikäli yhä nyt, vuonna 2023, länsimaalainen tallaaja ajattelee, ettei mitään ole tehtävissä, eikä siis muuta omia elintottumuksiaan, voi noin 15 vuoden päästä todella tutkimustietoon nojaten todeta, että mitään ei ole tehtävissä. Suomen osalta maapallon luonnonvarat tuli tänä vuonna käytettyä loppuun maaliskuun viimeisenä päivänä.

Se lisääntyy, mistä puhutaan

Jos jatkamme elämäämme kuten nyt, nykyisten hyvinvointi-ihanteidemme mukaisesti eli lihasvoimaa säästellen, herkkuja mässäillen ja materiaa kuluttaen, sairastutamme itsemme elintasosairauksiin – ja samalla tuhoamme maapallomme elinkelvottomaksi.

Jos taas muutamme elintapojamme, alamme kulkea lihasvoimaa käyttäen, alamme syödä vähemmän ja kasvispainotteisemmin ja haemme sisäiseen tyhjyyteemme täytettä ystävyyssuhteista ja toiminnasta, pysymme terveinä ja maapallokin samalla elinkelpoisena.

Kiehtovan yksinkertaista. Vielä valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan toimi näin, eikä ilmastonmuutosta edelleenkään oteta riittävän vakavasti. Ongelmana on, ettei moni pidä omaa panostaan ongelmien eteen työskentelemiseksi niin merkittävänä asiana, että tarttuisi toimeen. Miksi ihmeessä?

Salonen muistuttaa, että ihmiselle on lajina tyypillistä juosta uhkia pakoon sen sijaan, että pysähtyisi niiden äärelle ja alkaisi ratkoa ongelmia. Ilmastonmuutos on koko planeetan asia. Se vaatii yhteistyötä yli valtioiden rajojen. Suomalaisen terveys vuonna 2050 kietoutuu siis ilmastonmuutoksen lisäksi yhteen koko maailman politiikan ja ihmisarvokysymysten kanssa.

Uhka elintilan ja ruoan riittämisen kannalta on maapallolla jo nyt todellinen, mutta ihminen juoksee mieluummin pakoon kuin ratkoo ongelmia. Arvot länsimaisissa yhteiskunnissa kovenevat, syntyy polarisaatiota, yhä vahvempi tarve erotella ihmisiä meihin ja muihin.

”Olemme maailman onnellisin, vakain, vapain ja riippumattomin valtio. Silti riittämättömyyden, merkityksettömyyden ja mitättömyyden kokemukset uuvuttavat.”

Arto O. Salonen, Itä-Suomen yliopiston professori

Salonen uskoo kuitenkin, että olemme nyt asenneilmapiirin pohjamudissa.

– Sotaa ei Euroopassa osattu odottaa ja rodullisen ajattelunkin piti olla jo historiaa. Kuka kuuluu meihin? on olennainen kysymys. Ilmassa on nyt käpertymistä ja itsekästä minä ensin -ajattelua sen sijaan että ajattelisimme, kuinka oma elämämme kietoutuu osaksi muuta elämää.

Mikä sitten on vaihtoehto? Salosen vastaus on puhuminen. Kiihkottomasti ja uteliaasti.

– Ihmisyhteisöissä se lisääntyy, mistä puhutaan. Huomattuamme, että yhteiskuntaamme on uinut rasismin hiljainen hyväksyntä, syntyy keskustelua. Yhä useammat havahtuvat siihen, että rasismissa on kyse asiasta, joka lopulta kääntyy minua, meitä ja koko yhteiskuntaa vastaan.

Salosen mukaan toivo on siinä, että uskallamme keskustella uteliaasti, ylvästä ihmisyyttä kannattelevalla asenteella.

– Ei lähdetä arvottamaan ihmistä ulkoisten seikkojen perusteella. Ihmisyys on jotakin suurempaa. Tässä auttaa etäisyyden otto. Jos joku katselee meitä tuolta ulkoavaruudesta, ihmiset ovat ihan samanlaisia kaikki. Jokainen haluaa kokea olevansa arvokas ja merkityksellinen.

Mikä järki tässä on?

Salosen mukaan nykyisen länsimaisen ihmisen pahoinvointi kumpuaa merkityksettömyydestä, yksilökeskeisyydestä ja osallisuuden kokemuksen puutteesta. Nämä asiat saavat ylensyömään ja ylenkuluttamaan. Siis sairastuttavat ihmisiä.

Jotta olo ei Salosta kuunnellessa olisi vain syyllinen ja täydellisen hämmentynyt, katse taakse tekee hyvää. Miksi me kulutamme niin paljon? Miksi moni kokee olevansa onneton, vaikka meillä on kaikki?

Suomalaisen merkitys oli pitkään kiinni työssä. 1950-luvulla keski-ikäinen oli onnellinen, kun sai leivän pöytään. Se riitti. Kun arki alkoi helpottua, oli selvää, että lisääntynyt vapaa-aika, pelkkä oleminen, auton penkille istahtaminen ja liikkuminen ilman vaivaa tekivät onnelliseksi.

Kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty, merkitys ei enää synny rahan tienaamisesta ja kuluttamisesta. Pahoinvointi alkaa kasvaa. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihannoidaan nyt yhtä aikaa kovaa työntekoa ja sen vastapainona vapaa-ajan helppoa luksuselämää. Jotta perinteisen työn tekemisessä olisi vielä mieltä, on saatu raha muutettava nopeasti onneksi.

Monen ihmisen sisällä velloo kuitenkin jo kysymys, mikä järki tässä on. Salosen sanoin: onko kulutusmahdollisuuksien hyvää elämää kannatteleva voima hiipumassa?

– Yhä useampi hyppää pois oravanpyörästä. On jo ihmisiä, jotka haluavat herätä aamulla tietäen, että heidän elämällään on suurempia syitä ja merkityksiä. Nuorille raha ei ole enää ainoa motiivi työnteolle. He haluavat tehdä työtä, jonka avulla ratkotaan yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia ongelmia. Samalla kuluttamisen merkitys elämän sisältönä vähenee.

Salonen myöntää, että murroskohdassa uudet ajatustavat voivat tuottaa ongelmia. Työntekijöitä tarvitaan, mutta työ ei kelpaa. Suunta on kuitenkin oikea. Salonen uskoo työn seuraavan murrosvaiheen pohjaavan kysymyksiin siitä, mitä teemme sille tosiasialle, etteivät planeettamme elinolosuhteet tällä menolla säily ihmiselle soveliaina. Miten säilytämme elämän edellytykset? Miten varmistamme, että meille käy hyvin?

Olisiko meillä antaa muille?

On siis oikeastaan mahdoton ajatus, että lapseni kavereineen taistelisivat vuonna 2050 alkavan selkäkivun, sokeriarvojen kohoamisen ja ruutuähkyn aiheuttaman ahdistuksen kanssa. Jos he tallaavat täällä maan päällä, heidän arvojensa on jo oltava toisenlaiset ja terveysteknologia on ottanut harppauksia monen nykysairauden kampittamiseksi. Eli kaikki on hyvin.

Tai sitten kaikki on erityisen huonosti, eikä selkäkipu ole enää valittamisen arvoinen asia, koska murheena on ruoan, puhtaan veden tai hengityskelpoisen ilman puute.

Salosen mukaan hiljaiset pohjavirrat ovat onneksi jo olemassa. Nuorissa näkyy muutoksen itu. Salosen kuvaileman uljaan tulevaisuuden rakentamiseen tarvitaan roppakaupalla keskustelua, positiivista, uteliasta, ei tallovaa vaan sallivaa ja rikasta arvokeskustelua.

Suomessa nyt vallitsevaan keskusteluun vaikuttavat Salosen mukaan yhtenä tekijänä komeat kulissit, joita moni yrittää pitää hampaat irvessä kunnossa.

– Olemme maailman onnellisin, vakain, vapain ja riippumattomin valtio. Mutta riittämättömyyden, merkityksettömyyden ja mitättömyyden kokemukset uuvuttavat. Ovatko lisääntyneet mielen ongelmat viesti siitä, että hyvinvointikertomuksemme on pelkistynyt kulutusmahdollisuuksien jatkuvan lisäämisen ympärille? Mikä tekisi tästä päivästä elämisen arvoista? Ja millainen olisi se hyvinvointikertomus, josta meidän jälkeemme elävät voisivat meille peukuttaa?

Salosen ajattelu herättää miettimään, olisiko meillä täällä Suomessa asiat niin hyvin, että voisimme luopua jostakin, jotta kaikilla ihmisillä säilyisi edellytykset elää planeetallamme, sen sijaan, että yritämme käpertyen pitää omasta hyvästämme kiinni ja katselemme, kun muualla maailma tuhoutuu, kunnes tuhoudumme lopulta myös itse.

Se suurempi tarkoitus

Salosen mukaan voi ajatella, ettei ole niin isoa ongelmaa, etteikö sen yli pääsisi. Ihmiskunnan on vielä mahdollista ratkaista ilmastonmuutoksen ongelmat.

– Jokainen teko on kannanotto jonkinlaisen tulevaisuuden puolesta – hyvän tai huonomman. Oma itsekäs etu on mahdollista yhdistää kestävän tulevaisuuden rakentamiseen jokapäiväisillä ruokavalinnoilla, kulkutaparatkaisuilla ja kulutuskäyttäytymisellä. Ratkaisuksi asettuvan ihmisen tyytyväisyys lisääntyy ja kokonaisterveys kohenee kuin varkain.

Entä jos en jaksakaan tehdä mitään? Entä jos innostus jää vain innostukseksi? Salosen mukaan tässä auttaa ymmärrys siitä, että juuri minä voin tehdä toisenlaisen huomisen, ei aina joku muu.

Planeettamme säilyminen elinkelpoisena vaatii sekä katseen etäännyttämistä laajempaan perspektiiviin että sen kohdistamista yksityiskohtiin. Jokainen voi tehdä osansa, mutta motiivina ei voi olla pelkkä oma etu, tai pelkkä yhden valtion etu, vaan laajemmin koko planeetan terveys.

Asian ajatteleminen näin on oikeastaan aika helpottavaa. Teen seuraavan asiointireissuni auton sijaan kävellen. En vain säästääkseni bensakuluissani ja saadakseni terveyttäni edistävää liikuntaa, vaan koska siitä on hyötyä kaikille. Elämälläni on suurempi tarkoitus.