Elämmekö itsekkyyden aikaa?
Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa tuoreessa kirjassaan, että minä-keskeinen kulttuurimme on saanut meidät voimaan pahoin.
Ystäväsi kertoo, että hän on vihdoin päättänyt lakata olemasta kiltti. Hän ei tahdo enää kuunnella tai miellyttää muita, vaan hän aikoo nyt keskittyä vain omaan hyvinvointiinsa ja henkiseen kasvuunsa.
Toinen ystäväsi kertoo, että hän on päättänyt karsia elämästään ihmissuhteet, jotka eivät tuota hänelle iloa ja hyötyä. Hän aikoo laittaa välit poikki jopa sukulaisiinsa, jotka puuttuvat hänen elämäänsä tai tarjoavat hänelle ärsyttäviä neuvoja.
Nämä ovat esimerkkejä käytöksestä, joka olisi muutama kymmenen vuotta sitten herättänyt moraalista paheksuntaa. Nyt ne ovat kuitenkin normaalia puhetta, jota saamme kuulla kahvipöydissä tai lukea naistenlehtien sivuilta.
Sosiaalinen media on Keltikangas-Järvisen mukaan entisestään vahvistanut kulttuurin minä-keskeisyyttä.
”Kyse ei ole ihmisen muuttumisesta vaan kulttuurin muutoksesta, joka on luonut uudet normit. Ne ohjaavat ihmiset toimimaan tietyllä tavalla, palkitsevat tietynlaista käytöstä”, psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjassaan Itsekkyyden aika, joka ilmestyi alkuvuonna 2026.
Keltikangas-Järvisen mukaan ihmisen itsekkyys ei sinänsä ole lisääntynyt, mutta normit sen suitsimiseen ovat hävinneet. Käytöstä, jota olisi aiemmin pidetty narsismin häiriönä, on alettu pitää hyväksyttävänä ja jopa toivottavana.
Yhteisöllisyydestä minä-minä-aikaan
Jos vertaamme olosuhteita sata vuotta taaksepäin, elämämme on muuttunut koko ajan helpommaksi, terveellisemmäksi ja tasa-arvoisemmaksi. Mielen hyvinvoinnista puhutaan paljon enemmän ja myös mielenterveyden ongelmiin on tarjolla aiempaa enemmän apua ja palveluja.
Samaan aikaan masennus, ahdistus, työuupumus ja sosiaaliset pelot ovat lisääntyneet. Erityisesti nuorten mielenterveyden ongelmat ovat nousseet esiin ennen näkemättömällä tavalla.
Keltikangas-Järvisen mukaan tässä piilee paradoksi, jota selittää kolmas kulttuurinen muutos, individualismin nousu.
”Muutoksen tarkoitus oli luoda parempi yhteiskunta. Sen piti tarkoittaa uudenlaisia yksilön vapauksia ja yksilön oikeuksia, lisääntyvää tasa-arvoa”, hän kirjoittaa.
Yksilöllisessä yhteiskunnassa jokainen väärä valinta on myös aina yksilön oma syy.
”Muutos kuitenkin meni aina vain pidemmälle, kunnes voidaan kysyä, puhutaanko yksilöllisyyden sijasta jo itsekkyydestä. Onko vapautumisen, avoimuuden ja suvaitsevuuden sijasta siirrytty elämään yksilöllisen minäkeskeisyyden aikaa?”
Keltikangas-Järvinen toteaa, että elämmekin nyt minä-minä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo ja mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, eikä hänen tule taipua kompromisseihin. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.
Kaikki on mahdollista – vai onko?
Yksilöllisyyttä korostavassa yhteiskunnassa runsas valintojen mahdollisuus on itseisarvo, vaikka se ei lisäisikään hyvinvointia, vaan pikemmin heikentäisi sitä.
”Ajatus tai pikemmin myytti elämästä valintatalona saattaa olla erityisen haitallinen nuorelle ihmiselle, koska yksilöllisessä yhteiskunnassa jokainen väärä valinta on myös aina yksilön oma syy”, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa.
Nuorille toitotetaan, että jokaisen tulisi löytää ”oma juttunsa” ja että kaikki on mahdollista, jos vain riittävästi tahtoo. Ei olekaan ihme, jos nuoret masentuvat tai ahdistuvat ristiriitaisten odotusten ja paineiden viidakossa.
”Jatkuva puhe siitä, miten ihmisen pitää toteuttaa itseään, etsiä itselleen merkityksellinen elämä ja miten kaikki on ihmiselle mahdollista, saattaa kannustuksen sijasta johtaa katteettomiin odotuksiin ja rohkaisun sijasta lisätä ahdistusta.”
Tykätkää minusta!
Sosiaalinen media on Keltikangas-Järvisen mukaan entisestään vahvistanut kulttuurin minä-keskeisyyttä.
Somemaailmassa lasketaan seuraajien lukumääriä ja peukutuksia. Tykkäykset saattavat muuttaa jopa aikuisen ihmisen toimintaa ja arvomaailmaa: hän ryhtyy tavoittelemaan tykkäyksiä.
”Omat kokemukset, aamiaiset, rantalomat ja ulkomaanmatkat ovat onnistuneita vasta sitten, kun ne on jaettu muiden kanssa ja niistä on tykätty.”
Keltikangas-Järvisen mukaan elämme minä-minä-aikaa.
Jokainen pitää kiitoksesta enemmän kuin moitteesta. Kun lapsi ja nuori kasvaa aikuiseksi, kehityksen tulisi kuitenkin kulkea niin, että ulkoisen kiitoksen välitön tarve kääntyy sisäiseksi palkitsemiseksi ja riippuvuus muiden ihailusta vähenee.
”Ulkoinen kiitos on arvokasta ja tuntuu hyvältä. Aikuinen voi kuitenkin jäädä siitä riippuvaiseksi niin, että kehun ja huomion tavoittelu jää hänen toimintansa pääasialliseksi motiiviksi. Niin voi käydä, jos elämään kuuluu jatkuva omien ratkaisujen testaaminen muiden tykkäyksillä”, Keltikangas-Järvinen kirjoittaa.
Mitä voisimme tehdä toisin?
Kirjansa lopussa Liisa Keltikangas-Järvinen pohtii, mitä voisimme tehdä toisin, jotta itsekeskeinen kulttuurimme voisi kehittyä kohti kaivattua yhteisöllisyyttä.
Yksi muutoksen alku voisi olla, että tapaisimme toisiamme enemmän kasvokkain.
”Tiedetään, että kaikki, mitä ihminen tekee tai kokee yhdessä muiden kanssa, vahvistaa paitsi yhteisöllisyyttä, tukee myös hänen mielenterveyttään.”
Keltikangas-Järvinen korostaa, että ajatus paluusta yhteisöllisempään kulttuuriin ei tarkoita paluuta entisiin olosuhteisiin, ei kaipuuta menneeseen aikaan, vaan sen miettimistä, miten yhteisöllisyys ja sosiaalisten kontaktien vahvistuminen toteutuu nykyajassa.
”Muutos edellyttää havahtumista siihen, että taloudellinen kehitys ei vain tuota psyykkistä hyvinvointia, vaan edellyttää psyykkisesti hyvinvoivia ja vastoinkäymisiä kestäviä ihmisiä.”
Lähde: Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika, WSOY 2026.
En vain minä, vaan me
Jokainen voi lisätä yhteisöllisyyttä omassa elämässään, sanoo psykologi Aino Kohtala.
Liisa Keltikangas-Järvinen ehdottaa vaihtoehdoksi nykyajan itsekeskeiselle kulttuurille yhteisöllisyyden vahvistamista arjessa.
Psykologi ja psykoterapeutti Aino Kohtala Terveystalosta korostaa, että meistä jokainen voi lisätä yhteisöllisyyttä omassa elämässään.
– Asioita voi harrastaa vaikkapa ryhmässä sen sijaan, että harrastaisi yksin. Esimerkiksi juoksemaan pääsee yksinkin, mutta on olemassa myös juoksuporukoita, joissa voi liikkua yhdessä, hän vinkkaa.
Pienetkin arjen teot voivat lisätä yhteisöllisyyttä. Kun tervehdit työkaveria, kaupan myyjää tai naapuria, vahvistat samalla tunnetta, että olemme täällä yhdessä.
Myös muiden auttaminen voi tuoda elämään iloa ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Se voi tarkoittaa vapaaehtoistyötä tai lahjoittamista hyväntekeväisyyteen, mutta myös pienempiä hyviä tekoja, kuten oven avaamista lastenrattaiden kanssa kulkevalle tai avun tarjoamista naapurille pihatöissä.
Nykyisin erilaiset kokoukset on helppo järjestää videotapaamisina. Kohtala kannustaa kuitenkin järjestämään tapaamisia myös kasvokkain.
– Jos halutaan olla super-tehokkaita ja nopeita, etätapaamiset toimivat usein hyvin. Silloin jää kuitenkin pois paljon tärkeää vuorovaikutusta, joka luo me-henkeä ja voi toimia yhdessä tekemisen liimana.
Tarvitsemme ystävää
Aino Kohtala toteaa, että yksinäisyys on iso riski sekä fyysiselle että psyykkiselle terveydellemme. Jokainen meistä tarvitsee kokemusta, että kuulumme johonkin porukkaan ja joku on minusta kiinnostunut.
– Ystävyyssuhteiden määrä on vähemmän tärkeää kuin se, että ihmisellä on edes yksi laadukas, syvä ihmissuhde, jossa hän kokee tulevansa kuulluksi ja joka tuntuu vastavuoroiselta.
Vastavuoroisuus tarkoittaa, että molemmat saavat tarpeen tullen apua ja tukea toisiltaan. Erityisen arvokkaita ovat pitkäaikaiset ystävyyssuhteet: ihmiset, jotka ovat tunteneet sinut eri elämänvaiheissa ja hyväksyvät sinut juuri sellaisena kuin olet.
Jotta ystävyyssuhteet eivät jäisi arjen jalkoihin, niillekin tulee varata aikaa. Jos välimatka on pitkä, yhteyttä voi pitää esimerkiksi puhelimitse.
– Eri paikkakunnilla asuvat ystävykset voivat vaikkapa sopia, että he lähtevät samaan aikaan lenkille ja soittavat silloin toisilleen, Kohtala kertoo.
Toista voi huomioida myös lähettämällä hänelle hauskan meemin tai linkin artikkeliin, joka voisi kiinnostaa häntä. Tämä viestittää ystävälle: ajattelen sinua, olet minulle tärkeä.
