Liisa Lilja
Liisa Lilja
Kahdeksanvuotiaana sairastettu luusyöpä vei Liisa Liljan toisen jalan. Tyttö ei kuitenkaan jäänyt murehtimaan menetettyä raajaa vaan oli tyytyväinen, että niitä oli vielä kolme tallella.

Vamma muuttaa vain tavan liikkua

Kansainvälisesti menestynyt paratriathlonisti Liisa Lilja menetti lapsena toisen jalkansa, muttei luopunut itselleen tärkeästä urheilusta.

Maailmaa sekoittanut koronavirus laittoi paratriathlonisti Liisa Liljan, 27, kilpailu- ja harjoituskalenterin täysin uusiksi. Kaikki kevään leirit ja maailmancup-kisat on peruttu tai siirretty.

– Päätähtäimeni kuluvalla kaudella oli Tokion kesäparalympialaisissa elo-syyskuun vaihteessa, mutta kisat siirtyvät nyt ensi vuoteen koronan takia, Lilja toteaa tyynesti.

Porista alun perin kotoisin oleva mutta nykyisin Kuopiossa asuva Lilja teki kansainvälisen läpimurtonsa Rion paralympialaisissa vuonna 2016 sijoittumalla lajissaan neljänneksi. Vuosi 2017 on ollut tähänastisen uran paras, kun hän voitti sekä maailman- että euroopanmestaruuden. Viime syksynä Espanjassa mitalikokoelma täydentyi EM-hopealla. Suomenmestaruuksia on vuosien mittaan kertynyt lukuisia.

Kansainväliseen paratriathlon-matkaan kuuluu 750 metriä uintia avovedessä, 20 kilometriä pyöräilyä ja 5 kilometriä juoksua – kaikki lajit suoraan peräkkäin suoritettuina. Vammaluokkien PT2-4 urheilijat uivat, pyöräilevät normaalilla polkupyörällä ja juoksevat hyväksytyn proteesin tai apuvälineiden kanssa tai ilman. Liljalta suoritukseen menee vähän alle tunti 20 minuuttia.

Jalka meni, liikunta jäi

Nuoren urheilijan tarina on paitsi poikkeuksellinen myös inspiroiva. Kahdeksanvuotiaana hän sairastui luusyöpään, menetti toisen jalkansa ja vietti kolme vuotta sairaalassa. Tyttö ei jäänyt murehtimaan menetettyä raajaa, vaan oli tyytyväinen, että niitä oli vielä kolme tallella.

– Yleisesti vallalla on käsitys, että liikunta jää, jos vammautuu. Olen ollut pienestä pitäen liikunnallinen ja nauttinut erityisesti juoksusta ja muusta kestävyysurheilusta. Ajattelin, ettei liikunnallisuus lähtenyt minusta mihinkään, vaikka jalka lähti. En edes miettinyt, jatkanko liikkumista vai en, Lilja muistelee.

Kun olin sairaalassa petipotilaana monta vuotta, en laittanut itselleni tavoitteeksi maailmanmestaruutta, vaan lähdin aluksi opettelemaan kävelemistä.

Ainoastaan tapa liikkua muuttui vamman myötä.

– On itsestä kiinni, mitä vammaisuus merkitsee. Vaikka ihmisellä on liikuntavamma, se ei merkitse kyvyttömyyttä tai elämän päättymistä. Päinvastoin silloin alkaa elämä 2.0., joka toki poikkeaa entisestä. Sitä ei kuitenkaan pidä arvottaa yhtään huonommaksi kuin aikaa ennen vammautumista.

Vammautumisen jälkeen fysioterapeutti suositteli uintia, sillä vesi kannattelee kroppaa hyvin. Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä, sillä Lilja inhoaa kylmää vettä. Seuraavat seitsemän vuotta kuluivat altaassa polskien ja kaakeleita katsellen; tulokset paranivat koko ajan. Kansainvälinen vammaisuintiura alkoi maajoukkueessa vuonna 2007.

– Vuoden 2015 alussa sain juoksujousen sponsorin tuella, mikä mahdollisti juoksemisen. Sitten myös pyöräily tuli mukaan ja laji vaihtui triathloniin, Lilja kertoo.

Menestys kumpuaa intohimosta urheiluun

Liisa Lilja opiskelee triathlonin ohessa sosiaalityötä Kuopion yliopistossa ja on pysynyt lähes opiskelijatovereidensa tahdissa, vaikka viettää ulkomailla kisoissa ja valmennusleireillä 200 päivää vuodessa. Nykyteknologia mahdollistaa erinomaisesti etäopiskelun. Kandidaatin paperit ovat pian takataskussa, ja maisteriopinnot jo mielessä. Tulevaisuuden haaveissa siintää väitöskirja ja tutkijan työ urheilu-uran jälkeen.

– Triathlonissa ei ole mitään yläikärajaa, eli sitä voi jatkaa niin pitkään kuin haluaa. Motivaatio kilpaurheiluun alkaa varmasti loppua sitten, kun en enää kehity. Tai jos tulee loukkaantumisia, jotka nostavat vamma-astetta. Olisin tosi tyytyväinen, jos pystyisin kilpailemaan vielä nelisen vuotta. Sitten on jo aika jollekin muulle, Lilja valottaa.

Ajattelin, ettei liikunnallisuus lähtenyt minusta mihinkään, vaikka jalka lähti.

Himotreenaaksi itseään kutsuva nuori nainen harjoittelee keskimäärin 20 tuntia viikossa, välillä jopa 30 tuntia. Mistä motivaatio kumpuaa, vaikkei tie huipulle ole todellakaan ollut kaikkein helpoin?

– Unelmani ei ole ikinä ollut tulla huippu-urheilijaksi. Kun olin sairaalassa petipotilaana monta vuotta, en laittanut itselleni tavoitteeksi maailmanmestaruutta, vaan lähdin aluksi opettelemaan kävelemistä. Päätyminen ammattilaisurheilijaksi on ollut luonnollista seurausta siitä, että nautin liikkumisesta niin paljon. Menestyneet ihmiset eivät päätä, että he menestyvät vaan alkavat tehdä sellaista, johon heillä on intohimoa ja josta nauttivat. Jos keskittyy olennaiseen ja siihen, josta nauttii, voi menestyä.

Lilja ei koskaan vertaile itseään vammattomiin urheilijoihin vaan ainoastaan itseensä. Esimerkiksi siihen, miten hän juoksee tällä viikolla verrattuna edellisviikkoon.

liisa lilja ja polkupyora

– Menestyneet ihmiset eivät päätä, että he menestyvät vaan alkavat tehdä sellaista, johon heillä on intohimoa ja josta he nauttivat, Liisa pohtii.

”Älä luovu siitä, mikä sinulle on tärkeää”

Vammautuneelle, liikuntakyvyltään muuten rajoittuneelle tai pitkään sairastelleelle voi olla iso kynnys saada itsensä liikkumaan.

– Vaikka aina sanotaan, että kurota korkealle, tässä tapauksessa sitä ei pidä tehdä, koska silloin kynnys aloittaa liikunta on liian korkea. Kehotus lähteä lenkille ja tähdätä maratonille ei varmasti innosta liikkeelle. Mieluummin kannattaa lähteä lenkille niin, ettei ole väliä, kuinka pitkälle menee. Huomaamatta tuleekin käveltyä tai juostua pitkään. Liikunnan taso on hyvä pitää realistisena ja aloittamisen kynnys matalana, paratriathlonisti Liisa Lilja vinkkaa.

Vamma tai sairaus koetaan usein hyväksi syyksi jäädä paikoilleen, mitä kumpikaan ei Liljan mielestä ole. Jos tulee rajoitteita, liikunnasta ei tarvitse luopua vaan ainoastaan muuttaa tapaa liikkua. Nainen kertoo, ettei hän aloittaessaan juoksun uudelleen vammautumisensa jälkeen edes olettanut sen olevan proteesilla samanlaista kuin kahdella vammattomalla jalalla.

– Minun piti muuttaa omaa ajatusmaailmaani niin, etten vertaa juoksua aiempaan, koska sitä en voi enää saada takaisin. Mutta se fiilis, joka juoksusta tulee, pysyy aina. Olen monta kertaa sanonut, että joistain asioista pitää osata luopua, mutta ei niistä tärkeimmistä.

Lilja kertoo kuntoutuslaitoksessa tapaamastaan miehestä, joka oli intohimoinen kalastaja, muttei enää sairautensa vuoksi voinut astua veneeseen eikä voinut suureksi surukseen enää kalastaa. Keskustelu nuoren urheilijan kanssa ja tämän mietteet ajatusmaailman muuttamisesta kuitenkin avasivat hänen silmänsä. Sen todistaa miehen myöhemmin Liljalle lähettämä postikortti pilkin SM-kisoista: kalastus onnistuu hyvin ilman venettäkin. Intohimon muoto muutti muotoaan, mutta tärkein asia säilyi.

Apteekkilehti

Puolueetonta, asiallista ja luotettavaa tietoa terveydestä, lääkkeistä, lääkehoidoista ja hyvinvoinnista.