Suojaa auringolta
Suojaa auringolta
Historian havinaa

Suojaa auringolta

Ihon suojaaminen auringon haitallisilta säteilyiltä on aiheuttanut päänvaivaa pitkään.

Jo muinaisina aikoina ihoa pyrittiin suojaamaan palamiselta erilaisilla kasveista tai mineraaleista tehdyillä voiteilla sekä öljyillä. Tällaisia aineita olivat muun muassa sinkkioksidi.

Synteettisesti valmistetut aurinkorasvat eivät ole sataa vuotta vanhempia, ja sama pätee auringonottoon harrastuksena. Keskiajalla ruskettunut iho oli merkki alhaisesta yhteiskuntaluokasta, sillä vain rahvas joutui tekemään ruumiillista työtä ulkona, missä iho pääsi ruskettumaan. Suosittu vapaa-ajanviete auringonotosta kehittyi vasta 1930-luvulle tultaessa.

Ensimmäinen synteettisesti valmistettu kemiallinen aurinkosuoja oli emulsio, joka sisälsi bentsyylisalisyyttia sekä bentsyylisinnamaattia. Tuotetta valmistettiin 1920-luvulla, mutta siitä ei muodostunut vielä tuolloin suurten ihmismassojen käyttämää aurinkosuojaa.

Ranskan Rivieralta se alkoi

Purjehtimiseen mieltynyt, vaaleaihoinen kemisti Eugene Schueller, halusi kehittää tuotteen joka suojaisi hänen ihoaan jatkuvilta auringonpolttamilta. Hän ei tässä itse onnistunut, mutta kosmetiikkajätti L’Oréalin perustajana hän siirsi kehitystyön yhtiön laboratorioihin.

Keväällä 1935 hänelle esiteltiin ihoöljy, jonka vaikuttavana aineena toimi sama bentsyylisalisylaatti kuin ensimmäisessäkin aurinkorasvassa. Bentsyylisalisylaatti on kosmetiikassa paljolti käytetty ainesosa, joka absorboi tai suodattaa auringon haitalliset UVB-säteilyt, jolloin iho ei pääse palamaan.

Kahden kuukauden kuluttua Ranskan Rivieran rantaparatiisilla levisi julisteita, jotka markkinoivat ruskeaa, öljymäistä Ambre Solairea. Sen avulla luvattiin iho, joka on kauniisti ruskettunut.

Pian markkinoille saapui myös muita aurinkoöljyjä. Näillä uusilla öljyillä pyrittiin kannustamaan rusketuksen hankkimiseen ilman ihon polttamista, sillä ruskettuneesta ihosta oli muodostunut kauneuden ja hyvinvoinnin symboli. Markkinoinnin ansioista kaunis rusketus alettiin yhdistämään luksuselämäntyyliin, kuten rantalomailuun.

Ihon kauneudesta riskeiltä suojautumiseen

Auringonoton terveyshaitat ja erityisesti alati vahvistuva yhteys ihosyövän syntyyn käänsi markkinointityylin pikku hiljaa kauneudesta auringolta suojautumiseen. 1970-luvulla itävaltalainen kemisti loi termin SPF, ”sun protecting factor”, mikä on yhä nykyäänkin käytössä kertomassa aurinkorasvan UVB-säteilyltä suojaavasta vaikutuksesta. Luku kuvaa, kuinka moninkertaisen määrän auringossa voi oleskella palamatta verrattuna oleskeluun ilman suojaa.

Moderneimmat aurinkorasvat suojaavat niin UVA kuin UVB säteilyltä, sillä molemmat säteilytyypit ovat ihosyöpää aiheuttavia. UVA:ta parhaiten heijastavia aineita ovat erilaiset mineraalit, kuten esimerkiksi sinkkioksidi. Alun perin näistä mineraaleista pyrittiin valmistamaan paksuja valkoisia pastoja auringon esteeksi. Nykyajan aurinkorasvat sisältävät nanopartikkeleita, joidenka ansiosta ne ovat edeltäjiään tehokkaampia, mutta myös huomattavasti kevyempiä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että mikään aurinkovoide ei anna sataprosenttista suojaa UV-säteilyä vastaan. Suojavoidetta tulee myös lisätä säännöllisesti, mikäli oleskelu auringossa jatkuu.

Lähde: Science Museum of London

Tiesitkö?

1900-luvun alussa auringon ottaminen oli lääketieteellisistä syistä määrättyä toimintaa. Auringon UV-säteilyä käytettiin hoitona esimerkiksi tuberkuloosiin sekä riisitautiin.

Apteekkilehti

Puolueetonta, asiallista ja luotettavaa tietoa terveydestä, lääkkeistä, lääkehoidoista ja hyvinvoinnista.