Savipalloista värikkäiksi tableteiksi
Savipalloista värikkäiksi tableteiksi
Savipalleroista ja kasvimassapyöryköistä on kuljettu pitkä matka nykyisenlaisiin liukeneviin lääketabletteihin.
Historian havinaa

Savipalloista värikkäiksi tableteiksi

Vaivojen ja sairauksien lääkitseminen ei ole ihmiskunnalle mikään uusi keksintö. Halki historian olemme olleet hyvinkin kekseliäitä erilaisten lääkintätapojen saralla; hoitoa on etsitty kasveista, yrteistä, eläimistä ja jopa kivistä sekä mineraaleista. Muinaisten kulttuurien ongelma nykyihmisen silmiin on ollut tietämättömyys. Kuinka löytää seoksesta vaikuttava lääkeaine ja annostella sitä juuri tarvittava määrä? Entä kuinka lääkeaine saadaan kulkeutumaan vaikutuskohteeseensa?

Kun hyvä lääke on löytynyt, se pitäisi saada jotenkin kehon sisään. Yleisin ja varmasti suurelle osalle tutuin annostelumuoto on tablettimuotoinen lääke. Jonkinlaisia pillereitä on kyllä käytetty jo 1500 eaa. Tällöin pilleri saattoi olla esimerkiksi sormin pyöritelty massa lääkerohtoa, leipätaikinaa, hunajaa ja kanelia. Massa saattoi olla minkä kokoinen ja muotoinen tahansa, ja yleensä miltei mahdoton nielaista. Tällaiset pillerit eivät myöskään maistuneet kovinkaan hyvälle. Yksi esimerkki tuhansia vuosia käytössä olleesta ”lääketabletista” on Terra Sigillata-savesta tehty pilleri. Kreikkalaisen lääkärin ja kasvitieteilijän Dioskorideksen mukaan tabletit täytettiin vuohen verellä, ja niillä hoidettiin useita myrkytyksiä sekä muun muassa mahahaavaa, tippuria, munuaisongelmia ja silmätulehduksia. Todellista tehoa savella saattoi olla lähinnä myrkytysten hoitoon.

Keskiajasta lähtien pillereitä saatettiin päällystää limaisilla kasviaineksilla, jotta ne olisi helpompi nielaista eivätkä maistuisi niin kitkerille. Massa saatettiin päällystää jopa kullalla ja hopealla. Lääkeaineen peittäminen sulamattomalla aineella tai metalleilla oli kuitenkin ongelmallista, sillä koko pilleri saattoi kulkea ruoansulatuskanavan läpi liukenematta ja vapauttamatta lääkettä elimistön käyttöön. Nykyinen sanonta kuuluu, että vain otettu lääke auttaa. Kuitenkin vielä muutama sata vuotta sitten otettukaan lääke ei välttämättä auttanut.

Liukenevan tabletin kehittäjälle miljoonabisnes

Ensimmäisen liukenevan lääkeainetabletin kehitti yhdysvaltalainen William E. Upjohn vuonna 1884. Tuolloin lääkeaineet annosteltiin useimmiten puuterimaisina. Jonkinlaisia päällystettyjä tabletteja oli olemassa, mutta niiden käyttäminen oli hankalaa eikä kovin tehokasta. Tablettien ulkokuori oli kova, minkä takia se ei sulanut kunnolla mahalaukussa. Tästä syystä vuonna 1880 Upjohn alkoi kehittää lääkeainemuotoa, joka olisi helposti murskattava ja mahalaukussa liukeneva eikä kovettuisi.

Vuonna 1884 Upjhon oli onnistunut luomaan laitteen, joka mahdollisti liukenevien lääketablettien massatuotannon, ja jo vuonna 1886 Upjohn pill and Granule Company perustettiin. Seuraavan vuosikymmenen aikana yhtiö tuotti 186 erilaista lääkevalmistetta. Vuonna 1902 yhtiö laajensi tuotevalikoimaansa useampiin farmaseuttisiin tuotteisiin, ja tämä multimiljardiyhtiö oli farmaseuttisen teollisuuden kärjessä yli sadan vuoden ajan. Tänä päivänä yhtiö on osa Pfizeriä.

Nykyisin tabletit ovat yleisimmin käytetty lääkeainemuoto, ja niitä on olemassa monen muotoisia, kokoisia ja painoisia. Erilainen ulkonäkö helpottaa niiden tunnistamista esimerkiksi henkilöillä, joilla on useita samanaikaisia lääkityksiä. Tabletin ominaisuudet on suunniteltu sen käyttötarkoitusta varten. Erilaiset apuaineet auttavat muun muassa tablettia pysymään kasassa sekä estävät jauhetta tarttumasta valmistusvaiheessa käytettäviin laitteisiin. Tärkeintä kuitenkin on, että tabletti todella liukenee ja vapauttaa sisältämänsä lääkeaineen haluttuna aikana.

Apteekkilehti

Puolueetonta, asiallista ja luotettavaa tietoa terveydestä, lääkkeistä, lääkehoidoista ja hyvinvoinnista.